Tuleeko kesällä häitä? Häät ovat yleensä mukavia tilaisuuksia, vai mitä? Jos lähipiirissäsi on häät (tai ainakin kihlaus) ja sinut on ehkä jo kutsuttu juhliin, niin kaksi kysymystä nousee yleensä automaattisesti esiin:
- Mitä puen päälleni?
- Mitä annan lahjaksi?
A-kysymykseen en osaa vastata. Paras vastaus B-kysymykseen on TILL ANNA LOVISA.
[Sinä, joka et tarvitse apua hääparin lahjan valinnassa, lue silti loppuun asti, sillä sieltä löytyy hauskoja tarinoita menneiltä ajoilta.]
Jos tunnet TILL ANNA LOVISA-keittiöpyyhkeiden taustahistorian, tiedät, että rukinlavat ja nauhapirrat olivat tyypillisiä morsiuslahjoja noin sata, sataviisikymmentä vuotta sitten. Rukinlapa toimi pellavan kiinnityskohtana rukissa. Pellavakuidut kiedottiin lavan ympärille kehräämistä varten. Nauhapirralla kudottiin kuvioituja nauhoja, esimerkiksi housunkannattimia, vöitä, ohjaksia ja hiusnauhoja.
Monet huolellisesti koristellut työkalut olivat välttämättömiä käyttöesineitä, joten tällaisen lahjan antaminen tulevalle puolisolle oli toki hyödyllistä. Mutta aivan niin yksinkertaista ei ollut. Morsiuslahja toimi myös valintakokeena. Kosiskelijan mahdollinen puutteellinen käsityötaito ei saanut vaarantaa tytön tulevaisuutta. Suurella vaivalla kosiskelijan tuli veistää työkalu, joka ei ollut vain käyttökelpoinen, vaan myös esteettisesti miellyttävä ja samanaikaisesti taidokkaasti valmistettu. Tuohon aikaan vaadittiin kyllä paljon.
Tähän asti kaikki vaikuttaa vähän hankalalta, mutta silti kohtuullisen selvältä. Entäs sitten?
Anne Bergmanin ja Carola Ekremin (julkaissut Svenska Litteratursällskapet vuonna 2020) teoksessa Stora finlandssvenska festboken on luku nimeltä ”Frieri, trolovning och lysning”. Siinä kerrotaan rituaaleista ja perinteistä, jotka kuuluivat naimisiin menoon. Se oli harvoin yhden miehen show, vaan monia ihmisiä saattoi olla mukana myös kosiskelussa ja avioliittokuulutuksissa. Usein käytettiin rekvisiittaa ja esitettiin tiettyjä repliikkejä tai lauluja. Joissakin paikoissa viesti voitiin esittää myös täysin sanattomasti, symbolisin elein. Kosiskelija saattoi sanattomasti osoittaa olevansa kosiskeluasioissa esimerkiksi asettamalla lakkinsa pöydälle tullessaan tupaan tai asettamalla veitsensä oven yläpuolelle sanomatta mitään. Jos veitsi oli seuraavana päivänä pistettynä päätyseinään, hänet oli hyväksytty, mutta jos se makasi siinä, mihin hän oli sen jättänyt, hän sai vain ottaa veitsen ja lähteä. Jos morsiamen äiti otti kissan syliinsä kosiskelijan vieraillessa, se merkitsi, että hän toivotti tämän tervetulleeksi perheeseen. Jos hän sen sijaan ajoi kissan ulos tuvasta, kävi selväksi, että kosiskelijankin oli parasta lähteä.
Jos haluat lukea lisää menneiden aikojen juhlaperinteistä, voit tehdä sen kirjasta tai tämän linkin kautta.
Nyt ehkä ymmärrät, miksi vastaan kysymykseen b) niin kuin teen? Tänään voimme ehkä nauraa menneiden aikojen kosiskeluperinteille ja olla kiitollisia siitä, ettemme enää tarvitse tehdä asioita niin monimutkaisiksi. En usko, että kovin monet nykyään valitsevat ilmaista rakkauttaan rukinlavalla tai nauhapirralla. Mutta mielestäni, pieni muistutus kosiskeluperinteestä pari sukupolvea taaksepäin, ei voi olla pahitteeksi. Nykypäivän rakkaus kohtaa tuonaikaisen rakkauden. Joten kyllä, b-kysymykseen vastaan TILL ANNA LOVISA. Aiheiden taustatarina löytyy muuten myös pakkauksesta. Tarina kissasta ja veitsestä saat kertoa itse.