Mutkikas polku muotoiluun

Tieni muotoiluun ei ollut suora. Mutta harvoinpa elämässä mikään tie on suora.

Teini-iässä huonekalut järjesteltiin uudelleen joka perjantai. Piirsin pohjapiirroksia ja siirsin huonekaluja milloin minnekin.

Yläasteessa ihailin taidekoulun opiskelijoita, jotka päivittäin tulivat yläasteen ruokalaan syömään lounasta. En näin jälkikäteen osaa sanoa, mikä minua kiehtoi. Ehkä näin rohkeuden kulkea omaa tietään, löytää omia ilmaisutapoja, välittää jotakin. Itse en ollut oppinut yhtään kuvataidetta 7. luokan jälkeen. Olin aina valinnut kuvataiteen sijaan musiikin (koska oli pakko valita, ja musiikki oli todella minun juttuni). Mutta joka tapauksessa, siellä yläasteen ruokalassa kylvettiin siemen, josta ajan myötä tuli suunnitelma b.

Lukiossa suurin harrastus oli piirtää pohjapiirroksia. Vanhempani tilasivat minulle sisustuslehden, ja sieltä hain inspiraatiota luonnoksiini. Muistan, että vihkossani oli paljon pyöreitä ikkunoita, keittiösaarekkeita ja tasoeroja. Ja siellä ja silloin, mielikuvituksessa ja luonnosvihkossa, kaikki oli mahdollista.

Kun lukion jälkeen lähestyi opiskeluvalintojen aika, haaveilin eniten arkkitehdiksi tulemisesta. Epäonnistunut harjoittelupäivä yhdistettynä opettajan kommenttiin valintakokeiden vaikeudesta oli valitettavasti ratkaiseva. En uskaltanut edes hakea arkkitehtuurikoulutukseen.

Päätin ryhtyä luokanopettajaksi. Se oli klassinen ammatinvalinta, ja sain inspiraatiota äidiltäni, joka oli myös opettaja. Opiskelujen jälkeen työskentelin melkein kymmenen vuotta opettajana. Käännekohta tuli, kun sain stressioireita – ehkä työstä, ehkä elämästä. Sairausloma-viikkoina kotona tarkastelin itseäni ja koin, että muutos voisi tehdä minulle hyvää, ainakin väliaikaisesti. Oli suunnitelman b aika – halusin mennä taidekouluun.

38-vuotiaana aloitin muotoiluopinnot Novian ammattikorkeakoulussa Pietarsaaressa. Opiskelin nuorten kanssa, ja voi, kuinka nautin siitä. Opin niin paljon uutta. Tiedän, ettei se sovi kaikille, mutta voin todella suositella kaikille, joilla on mahdollisuus, opiskella aikuisena, ja mielellään nuorten kanssa. 

No niin. Neljä vuotta myöhemmin minusta oli tullut muotoilija sekä sisustussuunnittelija. Ja tässä minä nyt olen. Silloin tällöin hämmästelen yhä sitä, että 30 vuotta myöhemmin saan todella tehdä sellaista työtä, joka oli harrastukseni ja unelmani 90-luvulla. Saan piirtää pohjapiirroksia ja suunnitella toimivia tiloja. Ero on siinä, että nyt suunnittelen oikeita tiloja oikeille ihmisille.

Mutkikas tieni designiin alkoi teini-iän unelmasta, ja päätyi paljon myöhemmin uuteen ammatti-identiteettiin. Olen nyt työskennellyt kokopäiväisesti yrittäjänä ja muotoilijana runsaat 3 vuotta. Ja tiedäthän, se tekee minulle edelleen hyvää.