Käsityö. Ehkä se on mielestäsi vanhanaikaista, pölyistä, hieman liikaa kaikkea, yksinkertaisesti liikaa koristeellisuutta ja liian vähän makua? Tai sitten ei.
Rakkauteni käsityöhön on ollut vahva lapsuudesta lähtien, ja olen jo pitkään ajatellut että haluaisin luoda jotain siitä. Selailin toissa viikolla vanhoja luonnoskirjojani ja huomasin, että olin luonnostellut käsityöaiheita jo pitkään. Eikä se ole ihme. Perheessäni oli ahkeria käsityöläisiä eri aloilla, ja niin käsityökiinnostus siirtyi myös minulle. Äitini kasvivärjäsi, kutoi, ompeli ja neuloi, ja isäni hitsasi ja rakensi. Kuva virkkaavasta isoäidistäni keittiön pöydän ääressä on ikuisesti syöpynyt muistiini, ja 97-vuotias mummini luo vieläkin omia taiteellisia luomuksia lastenlapsenlapsilleen. Itse ompelin kansallispuvun tekstiilityössä 9. luokalla, äidin kotikudotusta kankaasta tehdyllä hameella. Joten ajatus on varmaankin aina ollut, että tehdään itse, koska haluaa ja ainakin jossain määrin osaa.
On ilo luoda käsillä. Ehkä sinäkin olet joutunut viime vuosien neulekuumeen valtaan? Toki itse tekeminen vie aikaa, ja joutuu harjoittelemaan kärsivällisyyttä sekä kerran että kahdesti, mutta kun on valmis, osaa paremmin arvostaa sitä, mitä on saanut aikaan. Käsityö antaa oivalluksia. Se on hitaus ja slow living, se on turvallista ja aitoa. Mutta se on myös tekemisen iloa, kokeilunhalua ja sorminäppäryyden harjoittelua. Ei ihme, että joskus voi tulla joku ylimääräinen koriste, kun into iskee.
Kuuntelin toissapäivänä taiteilija Diana Baumbachia, joka kertoi taiteestaan ja totesi, että toistuva, käsityömäinen luomistapa on hänelle tapa pitää kädet kiireisenä. Suuri osa säilyneistä vanhoista käsityöesineistä on valmistettu talvikaudella, kun kausityöt pelloilla olivat tauolla ja aikaa oli jäljellä. Kuvittelen, kuinka ulkona oli pimeää ja istuttiin tuvassa takkatulen valossa, jokainen oman työnsä parissa, mutta silti yhdessä. Ehkä olikin tapa pitää itsensä kiireisenä. Ruutuajan sijaan.
Ne talonpoikaisesineet, joista tällä hetkellä inspiroidun kuosisuunnittelussani, eivät kuitenkaan ole syntyneet vain mukavana pienenä harrastuksena siksi, että haluaa ja osaa. Useimmat niistä on valmistettu siksi, että oli aivan välttämätöntä. Ne ovat käyttöesineitä, joita on tarvittu ja joille on todella ollut käyttöä; lusikoista, vöiden kudontakehyksistä ja mankelilaudoista rukkeihin ja kehtoihin. Silti ne on tehty niin kauniiksi kuin mahdollista, luultavasti edistämään kauniimpaa arkea. Koristeissa näkyy kuitenkin myös paljon pohdintaa ja symboliikkaa. Pettymyksiä ja toiveita on ehditty miettiä hitaan käsityöprosessin aikana: lanka langalta, viilto viillolta ja pisto pistolta. Käsityöhön on lisätty sielua, sydäntä ja huolenpitoa sekä inhimillistä läsnäoloa. Voiko olla kauniimpaa?
Vain muutama vuosi sitten vanha rukki muutettiin rivitalon keittiöön ja yli 90-vuotiaana mummi aloitti uudelleen langan kehräämisen. Hän halusi myös opettaa minulle, miten se tehdään. Oli hienoa kokeilla, mutta sileän langan kehrääminen oli tosi vaikeaa. Joskus lanka katkesi ja jouduin aloittamaan alusta. Ehkä tuotin noin metrin verran lankaa, loput mummi kehräsi. Myöhemmin sain sukkia, jotka hän oli neulonut minulle yhteisesti kehrätystä villalangastamme. On sanottava, että ne ovat arvokkaita sukkia.
---
Rukinlapaa mummini ja minun ei tarvinneet käyttää kehrätessämme villaa, mutta jos haluat tutustua rukinlapoihin ja niiden käyttöön, voit lukea siitä lisää täältä.