Kuinka monta on sata? Eihän sata ole paljon? Sehän on vain sopivasti kolminumeroinen luku.
Työskennellessäni alaluokkien opettajana oppilaat saivat tarvittaessa käyttää satataulua apuna matematiikassa. Satataulu on kuva neliönmuotoisesta ruudukosta, joka on jaettu sataan pienempään ruutuun, ja pienet ruudut on numeroitu 1:stä 100:aan. Satataulun avulla voi vapaasti liikkua lukujen ihmeellisessä maailmassa, laskea yhteen ja vähentää ja pysyä mukana myös hankalammissa käänteissä. Kaikkina ne vuodet, jolloin tarjosin satataulua apuvälineenä luokkahuoneessani, pidin sitä fantastisena. Se visualisoi luvun sata, niin että käyttäjä todella ymmärtäisi, kuinka paljon sata on, ja ehkä ajan myötä näkisi ruudun mielessään. Viime kesänä minun olisi pitänyt kaivaa sisäisen satatauluni esiin, mutta olin jo unohtanut sen. Ehkä olin menettänyt lukukäsitykseni. Sata on niin abstrakti.
Sata muuttuu paljon konkreettisemmaksi, jos siihen lisää jotain. Kuten sata hyttysenpistoa metsäkävelyn jälkeen – silloin kutiaa kunnolla. Tai sata ihmistä edessäsi lippujonossa – kannattaako edes jäädä?
Seuraan ruotsalaista kuosisuunnittelijaa Cecilia Petterssonia Instagramissa. Viime keväänä hän päätti haasteen, jossa hän teki sadan päivän aikana sata luonnosta ja esitteli ne sosiaalisessa mediassaan. Sain valtavasti inspiraatiota hänen projektistaan, ja koska heinäkuun puolivälissä minulla oli vielä muutama kuukausi jäljellä apurahavuodestani, ajattelin, että pohjalaisesta käsityöperinteestä inspiroitunut luonnoshaaste voisi sopia. Se oli melko spontaani päätös. Ei täysin harkittu, vaikka olin saanut vinkin, että voisi kokeilla muutaman päivän ennen varsinaista aloittamista, nähdäkseen, tuntuuko se hyvältä. Ei, hyppäsin pää edellä, kokeilematta lainkaan. Vain päätin ja tein.
Aloitin sitomalla pienen kirjan, jossa oli sata aukeamaa, jotta projekti olisi selkeä ja rajallinen. Sata aukeamaa, sata luonnosta, sata päivää. Tavoitteeksi oli asetettu 4. marraskuuta, ja yhtäkkiä aloitettiin!
Onnistuinko? Kyllä ja ei. Ensimmäiset päivät olivat aivan kamalat. Olin kyllä aina tiennyt, että puolivalmiin työn näyttäminen olisi minulle haaste, mutta en ollut täysin valmistautunut epämukavuuteen. Luon parhaiten ja mieluiten yksinäisyydessäni, ja minulle tulee usein huono olo jos joku kurkistaa olkapääni yli. Prosessissa, kun asiat ottavat muotoa, haluan häiriöttömästi kokeilla erilaisia ideoita ja tutustua ajatukseeni ja mielikuvaani ennen kuin muoto konkretisoituu. Luonnostelin kyllä ilman yleisöä, mutta puolivalmiin työn näyttäminen Instagramissa ja Facebookissa tuntui siltä, kuin joku olisi kurkistanut olkapääni yli. Henkilökohtainen kokemus oli aluksi hirvittävä ja olisin antanut mitä tahansa, jotta olisin voinut perua lupaukseni sadasta luonnoksesta sadassa päivässä. Kaduin katkerasti ja halusin vain perääntyä ja peruuttaa. Mutta kuten uusiin ruokiin voi tottua tai hajuihin tottuu, samoin kävi ilmi, että tottuisin melko lyhyessä ajassa yleisöön. Jo viikon kuluttua se oli ihan ok. Ei niin, että se olisi ollut nautittavaa, mutta aivan ok. Olen aika määrätietoinen, joten haasteen keskeyttäminen ei ollut koskaan vaihtoehto.
Yksi haasteen tavoitteistani oli löytää luonnostelurutiini, sillä minulla ei todellakaan ollut sitä aikaisemmin. Siinä onnistuin. Sata päivää on rutiini. Haasteen päätyttyä lopetin sen rutiinin, sillä tarvitsin tauon. Mutta matkan varrella löysin analogisen luonnostelun uudelleen ja ymmärsin, kuinka paljon se minulle oikeasti merkitsee. Hitaasti, lähellä, suoraan ja jossain määrin peruuttamattomasti. Se oli totta ja se oli aitoa.
Ihmisten positiiviset palautteet, jota sain projektin aikana, lämmitti. Monet seuraajat odottivat innolla päivittäistä luonnosta, vähän niin kuin luukun avaamista adventtikalenterissa. Jotkut alkoivat huomata kuoseja ympäristössään ja monet osallistuivat ja antoivat itsensä assosioida näkemänsä ja sen, mitä se heissä herätti. Alussa saatoin itse olla kriittinen suorituksestani ja päättää siloitella tai valittaa, etten ollut tyytyväinen. Eräs kommentti sai minut kuitenkin ymmärtämään, että prosessi on se mielenkiintoinen, ja kun muut ilmaisivat pitävänsä näytämistäni, ymmärsin, ettei ollut minun asiani tuomita. Ei ole oikeaa ja väärää makua. Kauneus on tunnetusti katsojan silmissä. Sen jälkeen päätin olla esittämättä kriittisiä kommentteja luonnoksistani. Ne ovat mitä ovat. Vain luonnoksia.
Kirja on pieni. Se on yhtä leveä kuin käteni, ja jos mittaan kädelläni alareunasta, kirjan kansi ulottuu vain pikkusormeni yläpuolelle. Joten nyt istun täällä hyvin pienen luonnoskirjan kanssa, joka on täynnä todella monia kuosi-ideoita. Luonnosteluun käyttämäni aika on korvaamatonta, sillä luonnokset ovat alku vähintään yhtä monelle valmiille kuosille. En olisi kuitenkaan uskonut, että luonnosprojektin ehkä suurin hyöty olisi henkilökohtainen kehitys. Sata päivää myöhemmin olen käsitellyt epämukavuutta varhaisen luonnoksen näyttämisestä, olen oppinut työskentelemään "yleisön edessä" ja olen uskaltanut näyttää kaikki luonnokset, vaikka joku plagioiva, moraaliton roisto voisi mahdollisesti varastaa ne oman hyödyn vuoksi (- se roisto ei pääse pitkälle, sen varmistamme). Olen oppinut olemaan aliarvioimatta sitä, mitä näytän, ja olen venyttänyt kärsivällisyyteni niin, että se ulottuu nykyään jopa sataan.
Ai niin, olen myös päivittänyt lukukäsitykseni. Päivänä #99 joku kertoi minulle, että 100 päivää on melkein kolmasosa vuodesta. Se ei ollut koskaan aiemmin tullut mieleeni, ja hyvä niin. Sata päivää on sata päivää. Sata luonnosta on yhtä monta. Itse asiassa yhtä monta kuin satataulun ruudut. Mutta ei niin monta, että katuisin. Ei enää.
Sata luonnosta löytyvät Instagramistani ja Facebookistani, jos olet missannut ja haluat tutustua prosessiin.