Elämän perinteet

Koska omistan kokonaisen vuoden Pohjanmaan käsityöperinteen inspiroimien kuosien suunnitteluun, on ehkä paikallaan selittää miksi. Olen jo kertonut, miten pohdin käsityötä. Jos haluat lukea ajatuksiani siitä, löydät ne täältä. Entäs perinne?

Joskus perinne-käsitettä kohtaan esitetään kriittisiä ääniä. Sitä tulkitaan niin, että ne, jotka rakastavat perinnettä, ovat juuttuneet johonkin eivätkä pääse eteenpäin. Ehkä eivät edes halua kehittyä. Mutta onko se niin? Minusta voimme lopullisesti todeta – perinne ei ole haukkusana.

Luin jostain, että perinteet ovat oikeastaan nykyaikainen tulkinta menneisyydestä. Niiden avulla luodaan merkitystä ja yhtenäisyyttä nykyhetkeen palaamalla siihen, mikä on ollut, ja niin vain, siitä on tullut perinne. Jos sitä ei pidetä säilyttämisen arvoisena, se muuttuu ajan myötä tai katoaa kokonaan. Avainsana on mielestäni pohdinta – että otetaan aikaa miettiä, mitä halutaan säilyttää ja miksi se tuntuu tärkeältä.

Meitä on todella paljon perinteitä kunnioittavia ihmisiä, olen siitä aivan vakuuttunut. Joillekin on tärkeää, että joulupöydässä on lipeäkalaa ja isoäidin lihapullia, toisille se, että juhannusta vietetään täsmälleen samalla tavalla joka vuosi. Nyt on pääsiäinen ja se tarkoittaa pääsiäismunia, koristeita, mämmiä, narsisseja, pääsiäisnoitia, pääsiäisruohoa, munien maalausta, pääsiäiskokkoa … Ehkä vasta sitten kaikki tuntuu oikealta.

Oikeastaan voin ymmärtää sen. Mutta olen elänyt tarpeeksi kauan ymmärtääkseni, että tunteita ja tunnelmia ei voi herättää perinteillä. Rituaalit ovat sinänsä hienoja, mutta toisaalta elämän huolet voivat ahdistaa meitä myös perinteikkäinä juhlina, eikä silloin välttämättä pääsiäisruoho tai mämmi auta. (No, ehkä joissain tapauksissa auttaa.)

Usko tai älä, mutta en todellakaan ole mikään varsinainen perinneihminen. Sen sijaan pidän vaihtelusta ja etsin paljon mieluummin uusia teitä kuin kuljen tallattuja polkuja. Nyt tästä tulee outoa, ajattelet ehkä? Miten voi olla sekä perinteen puolesta että sitä vastaan?

Olen päättänyt keskittyä käsityöperinteeseen, koska näen sen perintönä, jota meidän pitää huolehtia. Kyse on juurista, yhteenkuuluvuudesta ja turvallisuudesta. Esimerkkinä katsotaan kihlajaislahjojen perinnettä. Kihlajaislahja oli a) välttämätön käyttöesine, b) rakkaudenosoitus ja c) todiste käsityötaidosta. Ei siis ollut kyse siitä, että sulhanen vain käveli lähimpään supermarkettiin ja osti juustohöylän, paketoi sen sydämin koristeltuun käärepaperiin ja oletti, että kosinta otettaisiin hyvin vastaan. Yksi pieni nauhapirta sisälsi niin paljon enemmän. Ajattele, se pieni nauhapirta on saattanut ratkaista kaiken ja sen seurauksena juuri sinä olet sinä. Mikä juttu, oikeasti! Siis käsityöperinnettä ei pidä hylätä. 

Ennen vanhaan ihmiset ahersivat, toimivan arjen puolesta. He loivat käsillä, koska oli välttämätöntä, mutta esineistä tuli silti kauniita. Minua kiehtovat ja inspiroivat ne esineet ja käsityötekniikat, joihin olen tutustunut. Nyt kyse ei enää ole selviytymisestä, enkä minun tarvitse veistää puulusikoita perheelle, ellen halua. Toivon kuitenkin, että uusien kuosini avulla voin edistää kiinnostusta perinnettä kohtaan – ei sillä tavalla, että se sitoisi meidät menneeseen, vaan pikemminkin inspiroivana ja kannustavana kumppanina, joka toimii ponnahduslautana nykyhetkeen ja tulevaisuuteen,.